 Riihimäeltä Tampereelle muuttanut Samae Koskinen on menossa soolourallaan kovaa vauhtia kohti suomalaisten miesartistien kärkikaartia. Vastailmestynyt Elossa-pitkäsoitto on saanut kriitikoilta syystäkin ylistäviä arvioita, ja on vain ajan kysymys, milloin suuri yleisö löytää Koskisen musiikin. Ilmestymisviikolla levy oli listan sijalla yksitoista.
Sister Flo -yhtyeestä alun perin tunnettu laulaja otti ensi askeleensa soolouralla vuonna 2006. Tuolloin hän teki debyyttinsä Vol. 1, jonka Hän asuu näillä kulmilla -single sai paljon radiosoittoa. Kolmessa vuodessa Koskisen suhtautuminen muun muassa suomenkielellä laulamiseen on muuttunut hurjasti.
Olet elättänyt itsesi jo neljä vuotta musiikilla. Miten se on mahdollista Suomessa, koska kaikki aina puhuvat sen olevan vaikeaa? Mitä kaikkea siis teet Sister Flon ja soolourasi lisäksi?
– Olen tehnyt kaikennäköistä. Olen tehnyt yhteen mainokseen ja yhteen animaatiofilmiin musiikkia, soittanut levyjä, tehnyt keikkoja ja soittanut eri tyyppien levyillä, ja kun radiossa soitetaan biisejä, niistä saa teostoja. Yhdessä niistä kasvaa semmoinen potti, millä ehkä saa leivän päälle juustoa.
– Mutta en ole hirveästi joutunut tekemään kompromisseja varsinkaan soolourani suhteen niin, että joutuisin tekemään tietynlaista musiikkia. Se on tosi suhdanneriippuvaista, että esimerkiksi en pystynyt tekemään mitään duuneja puoleen vuoteen, koska tein intensiivisesti soololevyä koko viime syksyn ja sen takia olen nyt ihan persauki. Mutta tiedän, että tilanne muuttuu nyt, kun tulee keikkoja ja on aikaa tehdä jotain muutakin. Mutta en ole kerennyt tekemään mitään muuta kuin musiikkihommia viimeiset neljä vuotta.
Et siis koe vaikeaksi saada elantoasi musiikista, eli sinun ei pidä koko ajan miettiä, mitä tekisit, jotta saisit rahaa?
– Ei, ja jos siitä alkaa ottaa paineita ja alkaa miettiä, että pitäisi säveltää joku todella hyvä biisi, että se soisi radiossa, siitä ei tulisi mitään. Tämä on myös sellaista, mitä minun on pakko tehdä. Tykkään tästä niin helkkaristi, ettei osaisi olla ilmankaan.
Sinulla on nykyään työhuone, mikä kuulostaa juuri siltä, että musiikki on sinulle nimenomaan työtä. Pelottaako sinua koskaan, että sinulla loppuu mielenkiinto musiikkia kohtaan?
– On ollut sellaisia hetkiä. Varsinkin tätä levyä tehdessä on miettinyt, onko pakko oikeasti rämpiä tällaisen materiaalin kanssa, että eikö voisi tehdä jotain mielekkäämpää. Mutta ne ovat sellaisia fantasioita normaalielämästä. Kun muutin Tampereelle, halusin hirveästi hierojaksi. Minulla oli kaikki hakupaperit valmiina, että olisin mennyt urheiluhierojakouluun, mutta minulla ei ollut aikaa. Samoin se, että kun olin kaksi viikkoa Intiassa, olin sen jälkeen viikon sairaalassa ja kiinnostuin sairaanhoitajan ammatista. Mutta en ole vielä löytänyt opiskelulle aikaa.
– Kyllähän se kuulostaa siltä, että minulla on työhuone, mutta se on oikeastaan vain yksi huone semmoisesta treenikämppäkompleksista, ja sen vuokra on niin naurettava, ettei sen perusteella voi tehdä mitään tulostavoitetta.
Onko musiikki sinulle sellainen työ, että menet työhuoneelle kahdeksalta ja tulet sieltä neljältä pois?
– Haluaisin, että se olisi sellainen, mutta en ikinä herää niin aikaisin, vaan mä herään kahdelta. Sitten sählään päivän ja koitan käyttää koirat ulkona. Pääsen tekemään sinne jotakin ehkä kahdeksasta kymmeneen.
– Olen aina käytännössä yrittänyt tehdä paljon koko ajan. Minulla on aina ollut jokin paikka, jossa olen nauhoitellut omia juttujani ja nyt olen yrittänyt olla systemaattinen ja tehdä yhden biisin päivässä, jos menen sinne. Sehän olisi unelma, jos olisi rutiini. Mutta varsinkin nyt kun levy on tullut ulos ja on paljon haastatteluja, keikkoja ja levyjen soittamista, ei minulla ole mahdollisuutta siihen.
Olet sanonut, ettet ole taiteilija, vaan teet musiikkia itsesi vuoksi, ja että musiikin tekeminen on sinulle leikkiä. Musiikki on sinulle kuitenkin työtä ja haluaisit kahdeksasta neljään -rutiinin, niin miten selität tämän ristiriidan?
– Se kahdeksasta neljään -rutiini on vain fantasia, joka ei tule ikinä toteutumaan ainakaan näillä meikäläisen eväillä. Tällä hetkellä voisin jopa sanoa olevani taiteilija siinä mielessä, että olen havainnut perusylä-alamäki-maanis-depressiivisyyden oireita itsessäni viime aikoina. Tai ehkä olen vain herkkänä, kun levy on tullut ulos.
– Tavallaan näen musiikin niin, että minun on pakko tehdä sitä. Se on minun itseilmaisun muoto. Joku voisi ajatella, että se on taiteilua. Tämä on tämmöinen perusmiesseurueessa kasvaneen miehen ajattelutapa, että taiteilijat ovat perseestä ja baskeripäisiä punaviinihulluja, joilla pitää olla poolokaulukset. Mutta minullahan on poolokaulukset levyn kannessa, niin se sopii ihan hyvin. No, sanotaan nyt tällä kertaa, että olen taiteilija.
 Pidätkö itseäsi etuoikeutettuna, että saat tehdä musiikkia työksesi?
– Joo, ja sitä olen yrittänyt jokaisessa haastattelussa jeesustelematta sanoa, että kyllä se on aika helvetin siistiä tehdä sitä mitä haluaa. Se voi ärsyttääkin joitain ihmisiä, kun hehkutan, kuinka hauskaa minulla on koko ajan. Suomi on kuitenkin sellainen maa, jossa arvostetaan työtä eikä kovin moni pidä tätä meikäläisen hommaa millään tapaa duunintekona.
– Tällaisten alojen arvostus vaatii tietyn pisteen, että joitain henkilöitä voidaan pitää tekijöinä. Minunkin homma on ollut alusta asti vaan tietynlaista harrastelua, mutta silti siinä on ollut selkeitä päämääriä. Olen halunnut pitää riman korkealla ja tehdä omasta mielestäni mielenkiintoista musiikkia.
Jaksatko kuunnella kotona ollenkaan musiikkia?
– Jaksan, mutta se on todella kausittaista. Sitten kun se lähtee käsistä, kuuntelen tosi aktiivisesti. Mutta se on todella erilaista musiikkia verrattuna siihen, mitä itse teen. Huomaan, että monet löytävät minun tekemistä jutuistani viittauksia indierockiin, esimerkiksi Teenage Fanclubiin ja tämmöisiin, mutta niitä en ole ikinä kuunnellut. Koitan koko ajan pitää itseäni ajan tasalla siitä, mitä tapahtuu ja mikä on kiinnostavaa. Ja ostaa levyjä ja nauttia niistä. Tällä hetkellä kuuntelen kotona hardcorea ja metallia, koska ne ovat suoraa musiikkia ja suoraa energiaa, jollaisesta pidän.
Mikä sinulle on hienointa musiikin tekemisessä?
– Se hetki, kun saa nauhalle jonkun jutun, josta on itse innoissaan. Se on yksi syy, minkä takia minun unirytmini on tämmöinen kuin se on ollut. Kun on innoissaan, sen jälkeen kroppa alkaa käydä niin ylikierroksilla, ettei saa untakaan vähään aikaan. Siksi haluaisin tehdä töitä kahdeksasta neljään, koska jos menen työhuoneelle kymmeneltä, olen ihan ylikierroksilla ja innoissani koko yön, ettei nukkumisesta tule mitään.
– Tosissaan se hetki, kun ottaa kitaran ja alkaa kasailemaan raitoja ja miettiä sovitusta. Teen aikapitkälle koko jutun samalla kertaa. Niissä ei ole ikinä siinä vaiheessa vielä sanoja, vaan se on sitä paapapaapaadadadadaa -juttua. Se on tavallaan hellyyttävä se hetki, kun siinä on jotain niin kivaa.
 Teit Elossa-levyllekin ilmeisesti ensin musiikin ja sitten vasta sanat. Kumpi sinulle on siis tärkeämpää, musiikki vai sanat?
– Olen miettinyt tätä aika paljon prosessin tiimoilta. Luulen meneväni siihen kategoriaan, että musiikin pitää olla hyvää, vaikka sen laulaisi millä kielellä tahansa ja vaikkei sanoista saisi selvää. Hyvä melodia, sointukulku ja meininki välittyvät aina.
Vol. 1.:n julkaisun aikoihin sanoit, että se levy oli sinulle vain projekti etkä osannut ajatella sitä silloin soolourana. Millaisena näet tilanteen nyt toisen pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen?
– Silloin Sister Flo oli tosi aktiivinen ja kaverit alkoivat soittaa suutaan koko kuviosta siihen malliin, että häpesin vähän sitä, että tein sen levyn. Ja minua ärsytti, että olin esillä. Sitten joutui selittelemään kavereille, että ”tämä on vain tämmöinen juttu, eikä tästä mitään tule kuitenkaan”. Mutta nyt ne asiat on selvitetty, ja olen periaatteessa kääntänyt takkiani kielimaailman suhteen. Ensimmäisen levyn aikaan mietin sitä, että haluan vaihtaa kielen, jotta se olisi eri juttu kuin Sister Flo. Mutta nyt kun esiintyy suomeksi suomalaisille ihmisille, se on paljon rajumpaa ja kiinnostavampaa ja siitä kuulija voi saada enemmän irti. Se että sai laittaa omia fiiliksiä ja näkemyksiä teksteihin, teki siitä vain kivempaa laulaa.
Juuri vähän aikaa sitten Charonin JP Leppäluoto sanoi uuden Harmaja-bändinsä haastattelussa, että suomenkielellä laulaminen on paljastavampaa, koska ei voi enää verhoutua englanninkielen taakse.
– Joo, nimenomaan. Jos esittäisin soolokeikan englanniksi, voisin mumista ihan mitä tahansa tai laulaa pesukoneen käyttöopasta. Helpommin tulee paljon kornimpaa, mutta asiat näkyvät ihan eri valossa usein, kun ne sanotaan suomeksi.
Onko sinun nyt helpompaa laulaa suomeksi vai oliko se luontevaa jo debyytin aikaan?
– Ei se ollut, vaan se oli ihan hirveää silloin, kun en ollut ikinä laulanut suomeksi. Alussa se kuulosti ihan paskalta ennen kuin sen sai haltuun. Varsinkin kun on tehnyt keikkoja, suomeksi laulaminen on nyt paljon ilmeikkäämpää ja kivempaa ja tulee luonnostaan.
Miltä tuntuu sitten laulaa englanniksi, kun olette alkaneet tehdä uutta levyä Sister Flon kanssa?
– En tiedä, kun en ole tehnyt vielä mitään laulujuttuja. Teemme levyn Hulkkosen Jorin kanssa, ja se on hyvin erilainen juttu. En sävellä siihen mitään, vaan teemme jotain pohjia ja fiiliksiä, ja lauluosuudet tulevat melkein viimeisenä. Siitäkään ei tiedä, mitä kieltä se on, vaan se voi olla jotain siansaksaa.
Sister Flo on ilmeisesti siis jonkinlaisessa murrostilassa.
– Joo, olemme nykyään trio kitaristi Jarno Alhon ja basisti Mikko Salosen kanssa. Jorin mukaantulon vuoksi siitä on tullut tosi mielenkiintoinen ja freesi. Nämä molemmat, mun soolo ja Sister Flo, ovat olleet ikään kuin samaa pelikenttää, koska perusjuttu on ollut kitaroita ja laulua. Nyt ei tiedä yhtään, mitä me teemme Hulkkosen kanssa.
Elossa-albumiasi on kehuttu paljon ja siitä on povattu jopa läpimurtolevyäsi. Mitä mieltä olet tällaisista lausunnoista?
– Ovathan ne aika imartelevia ja on mahtavaa, että tykätään siitä, mitä olen tehnyt. Kun levy-yhtiöni Hynninen aina kertoo, että sitten kun levy on masteroitu, aika siitä levynjulkaisuun on artistille kamalaa, olen uhonnut, ettei tässä ole mitään, koska olen tehnyt hommat niin hyvin kuin olen pystynyt. Mutta nyt kun se on julkaistu, huomaan, että on tosi tyhjä olo. Olen ollut pari päivää tosi masentunut ja vain maannut sängyssä ja lukenut kirjaa, mutta nekään eivät kiinnosta yhtään. Sitä meinaan ylä- ja alamäillä.
– Odotan nyt vain kuumeisesti, että keikat alkavat. Olemme tehneet niiden eteen paljon duunia ja yrittäneet tehdä livestä todella hyvänkuuloista. Koska bändissä on viisi jätkää, joista neljä laulaa, saamme ehkä tehtyä hyvin myös harmonioita. Ne ovat kuitenkin levyillä olleet tärkeimmät asiat.
Koetko, että olet päässyt nyt suomalaisten miesartistien kärkikaartiin?
– Ei minun elämäni ole muuttunut mitenkään merkittävästi viimeisen parin kuukauden aikana. Sitten kun minulla on mökki Turun saaristossa, voin sanoa olevani jossain kärkikaartissa. Sen näkee pian, miten jengi innostuu tulevilla keikoilla, että pääseekö soittamaan festivaaleja ja kuinka paljon. Tämän levyn tulos on tavallaan vielä aivan alussa, että mihin tämä vie.
 Olet sanonut, että halusit uudelle levyllesi henkilökohtaisemman otteen. Miksi?
– Tuntuu paljon hauskemmalta laulaa asioista, jotka on itse kokenut ja joista tietää jotain. Vaikka tuossa albumilla leikin eläkeläistä ja 20-vuotiasta naista, niissäkin on jotain sellaista, joihin pystyy samastumaan.
Koetko onnistuneesi siinä?
– Kyllä jotenkin. Kaukollahan on suuri vaikutus niihin, mutta se oli yhteistyötä. En tiedä osaanko vielä arvioida, kuinka hyvin me onnistuimme teksteissä, mutta monia on kiehtonut se suora tyyli. Sehän on päinvastainen ensimmäisen levyn maalailuun, joka ei ole sinänsä millään tapaa mitään heikkoutta. Tekstit ovat tarkoituksella hyvin erilaisia. On kauniita, rumia ja korneja juttuja.
Ensimmäisen levyn sanoitukset olivat ulkopuolisten käsialaa ja uuden levyn tekstit olet tehnyt yhdessä Kauko Röyhkän kanssa. Aiotko tehdä seuraavalle levylle sanat kokonaan itse?
– En osaa sanoa. Ehkä ainakin osittain. Olen alkanut säveltää uusia biisejä ja joihinkin olen tehnyt sanoja. Opin Kaukolta paljon tekniikasta ja opin käsittelemään kieltä, mutta kyllä nyt, kun pidin itselleni pienen kuuntelutuokion, jolloin kuuntelin tähän mennessä tehdyt 30 biisiä, niin ovat ne aika korneja. Muun muassa siellä ollaan Riihimäellä, ja koska olen katsonut True Blood -sarjaa, niin niissä on yksi vampyyribiisi, ja yksi kertoo joulusta, että kyllä niitä pitää vähän vielä kelailla. Hyvä siitäkin tulee joskus.
Jossain arvostelussa pohdiskeltiin sinun tulevaa musiikillista linjaasi ja arvuuteltiin sen menevän elektronisempaan suuntaan. Sanoit juuri, että olet tehnyt 30 uutta biisiä, joten osaatko sanoa, millaista materiaalia on luvassa?
– Se on jännä, mutta osa niistä kuulostaa ihan The Soundtrack of Our Livesilta. Olen nähnyt ne joskus livenä, mutta en ole lämmennyt heidän uusille albumeilleen ollenkaan, koska ne ovat olleet niin selkeää vanhan toistoa, mutta ehkä minunkin musani on.
– En ole niin varma siitä elektronisesta jutusta, että kuinka paljon se sinne suuntaan menee. Tykkään kuitenkin harmonioista ja tietynlaisesta soitosta ja muusikkoudesta. Minulla oli yhdessä välissä ajatus, että tekisin sellaisen levyn, jossa olisi vain kitara, mies ja ehkä jousikvartetti, koska olen muodostanut johtopäätöksen, että minut tunnetaan mies ja kitara -tyyppinä. Olen tehnyt paljon sellaisia keikkoja, mutta levythän ovat olleet täysin muuta kuin sitä osastoa.
Rumban vastailmestyneessä haastattelussa sanoit, että haluat saada uusia kuuntelijoita ja päästä pois elitistin leimasta.
– No ei tuolleen voi oikein sanoa. Olisi tympeää sanoa, että kaikki, jotka ovat tykänneet musiikistani aina ennen, eivät saisi tykätä enää, vaan nyt haluaisin pelkästään junttien pitävän. Minusta tuntuu, että osalla artisteista itselläänkin on sellainen olo, ettei kannata tehdä keikkoja yliopistokaupunkien ulkopuolella, koska ketään ei kiinnosta. Olen itse kokenut sen toisella tavalla. Meillä on ollut parhaat keikat just jossain tosi pienissä mestoissa, joissa ihmiset eivät ole ikinä kuulleet minusta. Olemme vain menneet ja soittaneet, ja ne keikat ovat olleet aivan fantastisia, kun esimerkiksi Motörhead-paitaiset miehet ovat taputtaneet lisää. Se oli se, mitä tavallaan siinä kritisoin, ja mihin se elitismijuttu liittyi.
– Ehkä tuo Kauko Röyhkän kanssa soitettu kiertue oli silmiä avaava siten, että on paljon paikkoja, joissa käydä. Tässä ei ole mitään sellaista, että koko Suomi haltuun ja Koskinen kansansuosikiksi, vaan minulla on siis sellainen realistinen toive ja halu siitä, että voi soittaa keikkoja muuallakin.
Miten hyvin uskot musiikkisi uppoavan ihmisiin, jotka eivät kuuntele musiikkia aktiivisesti?
– Luulen, että ainakin uusi levy uppoaa hyvin, koska se on hyvin yksinkertainen. Ne ovat hyvin perusjuttuja, joita biiseissä on: sointuja, melodioita ja sanoja. Kaikki musiikki on mielestäni tarkoitettu kaikille, enkä halua suunnata sitä kellekään. Kuka tahansa voi tykätä, eikä musiikkini ole tarkoitettu esimerkiksi vain näille kahdelle pöydälle tässä ravintolassa.
Esiintymispelkosi on kuulemma parantunut muun muassa sen takia, että olet tarkkaillut Röyhkän esiintymistä, kun soitit hänen keikoillaan. Mitä muuta opit Röyhkältä ja Mattilalta kiertäessään heidän kanssaan?
– Sen, että kannattaa pitää henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista kiinni ennen pitkää keikkarupeamaa, koska ne ovat raskaita. Opin sellaista tiettyä rentoutta, koska Kauko itse ei jännitä yhtään keikkoja, ja minä jännitin niitäkin keikkoja todella paljon. Mutta olen hyväksynyt sen, että jos haluaa esittää omaa musiikkia, niin esiintyminen on osa sitä. Nyt olen eri asenteella liikkeessä siinä suhteessa, että jos menen katsomaan bändiä, niin kyllä minusta on mielenkiintoista, jos se näyttää siltä, että he nauttivat siitä, mitä tekevät. Voin kuvitella, että ensimmäisillä soolokeikoilla, joita olen tehnyt yksinään, ihmiset ovat varmaan tunteneet myötähäpeää ja ajatelleet ”mitä toi tuolla tekee, kun sitä pelottaa niin paljon”.
Mitä sinulla on tiedossa tälle vuodelle Sister Flon levyn lisäksi?
– Keikat, joita tulee kesällä toivottavasti lisää. Sitten on lastenkirjaan perustuvan psykedeelisen folkalbumin tekeminen. Luulen, että siinä alkaa olla jo aika paljon, koska Sister Flon levyn tekemisessä menee oma aikansa.
Samae Koskisen kotisivut
|
